Sandra Kurki on 26-vuotias sosiaalisen median vaikuttaja ja opiskelija. Hän eli normaalia nuoren naisen elämää, kunnes sairastuminen MS-tautiin pakotti eristäytymään, eikä vanhoihin kaveriporukoihin tuntunut enää pääsevän mukaan. Sandra haluaa muistuttaa, että positiiviset somekuvat eivät välttämättä kerro mitään nuoren todellisesta voinnista ja haluaa korostaa ympäristön merkitystä syrjäytymisen ehkäisemisessä: 

 

"Jos syrjäytymisen ajatellaan olevan vähän sama asia kuin tipahtaa johonkin rotkoon, niin ethän sä sieltä rotkon pohjalta pääse yksin ylös, vaan sä tarvitset sen, että joku tulee sieltä ylhäältä päin auttamaan ja antaa käden."

 

Kertoisitko hieman itsestäsi?

Mä oon Sandra Kurki, olen 26-vuotias ja kotoisin Espoosta, mutta opiskelen Lappeenrannan LUT-yliopiston maisteriohjelmassa kansainvälistä markkinointia. Samalla pyöritän omaa yritystäni ja toimin esimerkiksi sosiaalisessa mediassa vaikuttajana ja koitan vähän yrittää ehtiä sairastamaan siinä välissä.

Millainen on sinun oma kokemuksesi syrjäytymisestä?

Mun kohdalla kaikki kokemukset syrjäytymisestä liittyy lähinnä sen jälkeiseen aikaan, kun olen sairastunut MS-tautiin. Ennen sairastumista minulla oli tosi paljon hyviä kaveriporukoita. Tuntui, että tunsin sieltä yliopistoltakin tyyliin kaikki ihmiset ja koin, että mulla oli monta hyvää ystävää, johon pystyin luottamaan. Kun MS tuli kuvioihin, niin se tieto vaan tuhosi kaiken. Erinäisistä syistä johtuen – jotka kaikki liittyivät siihen MS-tautiin – jäljelle jäi oikeastaan vain yksi ystävä. Vaikka se yksi ystävä on tosi paljon, niin se ei korvaa tietynlaisia menetyksen kipuja tai ylipäätään niitä muita menetettyjä suhteita. Koin tosi monessa kohdassa itseni hylätyksi ja torjutuksi, jolloin mä aloin täysin vastoin mulle ominaista käytöstä käpertymään sisäänpäin ja suojelemaan itseäni työntämällä niitä muita ihmisiä poispäin.

Siitä syntyi aika iso oravanpyörä, niin kuin varmaan voi kuvitella. Esimerkiksi oltuani 15 kuukautta sairaslomalla en koskaan päässyt takaisin niihin kaveriporukoihin, joissa mä aiemmin olin. Kaikki oli mennyt eteenpäin. Se oli yks mun pahimpia pelkoja: että jään jälkeen, ja niin mä sitten lopulta jäinkin. Se oli mulle todella iso pala.

Tietysti myös mielenterveyspalveluiden jäätävä resurssipula on yksi syy, joka pahentaa näitä asioita. Jos neljä lääkärilähetettä tulee bumerangina takaisin, niin siinä on vähän usko koetuksella, että saako apua edes auktoriteeteilta. Samaan aikaan saatan jakaa sosiaaliseen mediaan vaikka mitä asioita elämästäni. Sen takia monikaan ei oikeasti ymmärrä, että mäkin oon oikeesti aika kovassa syrjäytymisvaarassa. Mun äiti kyllä ymmärtää, joten äidille siitä pienet terveiset.

Onko mielestäsi elämänvaiheita tai tilanteita, joissa nuorella on erityisen suuri riski syrjäytyä?

Paljon puhuttujen tilanteiden, kuten kiusaamisen, lisäksi haluaisin nostaa esiin nuoret tai nuoret aikuiset, jotka sairastuvat vakavasti. Mielenterveyden ongelmien lisäksi tarkoitan kaikkia fyysisiä sairauksia. Meitä nuoria sairastavia on todella paljon ja me ollaan isossa vaarassa riistäytyä ulos tästä yhteiskunnasta. Sairastunut saattaa kokea niin rajuja asioita, etteivät muut samanikäiset pysty ollenkaan samastumaan siihen. Se lisää ulkopuolisuuden tunnetta. Vastasairastuneen pitäisi vielä itse yrittää jaksaa taistella omasta hoidostaan, ja se voi olla todella vaikea yhtälö.

Miten syrjäytymisvaarassa olevia nuoria voisi mielestäsi auttaa saamaan taas elämästä kiinni?

Aina on jotain, mitä voi tehdä. Joskus se voi olla kiinni siitä, että edes yksi ihminen huomaa syrjäytymisvaarassa olevan nuoren. Se voi olla ihan muutama sana, että: “mitä sulle oikeasti kuuluu?” Joskus ratkaiseva tekijä voi olla, että nuori löytää jonkun turvallisen paikan, jossa tuntee olevansa hyväksytty. Joskus se löytäminen vaatii vähän rohkeutta, että lähtee etsimään sitä jostain muualta kuin mistä oli alun perin ajatellut. Jokainen tarvitsee elämäänsä jotain tarkoitusta ja siksi olisi tärkeää auttaa nuoria löytämään jotain merkityksellisyyttä elämäänsä.

Mä ajattelen myös, että nyky-yhteiskunnassa, jossa nuoret ovat hälyttävän ahdistuneita, olisi elintärkeää auttaa heitä löytämään armollisuutta. Armollisuutta siihen, ettei aina tarvitse suoriutua täydellisesti joka ikisestä kokeesta. Aina ei tarvitse näyttää samalta kuin muut, eikä tarvitse mahtua sellaisiin tosi ahtaisiin laatikoihin, joihin meitä välillä yritetään tunkea. On tosi tärkeää myös toimia esimerkkinä siinä, miten esimerkiksi omasta vartalosta puhuu. Me ollaan osittain vastuussa siitä, miten muut ihmiset kokevat oman vartalonsa meidän ympärillämme. Tämä onkin yksi syy, miksi olisi tosi tärkeää näyttää mediassa erilaisia vartaloita, koska tämä kehohäpeä ja syömishäiriökäyttäytyminen on yksi nykynuorison valtavista haasteista, ja ne voivat johtaa yhteiskunnasta tipahtamiseen.

Millaisia terveisiä haluaisit lähettää itsensä syrjäytyneiksi kokeville?

Ensimmäinen haaste on se, että edes itse tajuaa olevansa syrjäytymässä. Mä uskon, ettei monetkaan tajua olevansa eristäytyneitä ja joskus se tapahtuu niin vähitellen ja huomaamatta, että sitä ei itsekään ehdi tajuamaan. On myös tosi helppo vähätellä sitä omaa tilannetta, kun siihen on jo tottunut. En usko, että olisin itsekään tajunnut sitä mun vaarallista tilannetta ilman läheiseni apua. Ei tarvitse olla täysin syrjäytynyt tarvitakseen apua tai herätystä.

Toiseksi mä haluaisin rohkaista ihmisiä kertomaan rehellisesti omasta voinnistaan ja elämästä. Jos joku kysyy, että miten sulla menee, niin siihen voi vastata, ettei nyt mene niin hyvin. Mä siis väitän, että avoimuus ja rehellisyys on yksi avaintekijä tässä. Se voi todellakin ehkäistä syrjäytymistä. Silloinkin, jos se vastaanottaja ei osaa ottaa sitä asiaa sun toivomalla tavalla, olet sentään sanonut tilanteesi ääneen.

Viimeisenä haluan painottaa, että jaksa taistella avun saamiseksi ja ymmärretyksi tulemisesta. Jos joku ojentaa auttavan käden, tartu siihen! Kaikilla on toivoa, ihan joka ikisellä. Sanon todella syvän kokemuksen perusteella, että myös sulla on toivoa.

Mitä terveisiä lähettäisit ihmisille, joiden läheinen on syrjäytynyt?

Kehottaisin meitä kaikkia pysähtymään ja katsomaan tarkemmin ympärillemme. Yritetään olla sokaistumatta siitä, että nuori esimerkiksi postailee someen tai käyttää merkkivaatteita, ei myöhästele ja hoitaa asioitaan. Syrjäytymistä on niin montaa eri tasoa ja tyyliä. On esimerkiksi henkistä syrjäytymistä, jonka esiasteena on eristäytyminen. On tosi tärkeää napata kiinni myös ne, jotka ovat vasta siinä esiasteessa. Myös sellaiset, jotka eivät ulkoapäin näytä tai vaikuta yhtään syrjäytyneiltä, voivat olla jo siinä kohdassa.

Toiseksi haluan kehottaa läsnäoloon. Nykyään paljon peräänkuulutetaan, että pitää kysyä ”mitä kuuluu,” mutta se ei riitä, jos ei ole valmis kuuntelemaan sitä vastausta. Syrjäytyminen on meidän kaikkien asia, ei missään tapauksessa vain syrjäytyneen ja hänen läheistensä. Oli kyseessä siis kuka tahansa, tuntematonkin, on meidän kaikkien asia yrittää selvittää, miten nuori oikeasti voi ja ohjata toiseen suuntaan.

Loppuun haluaisin sanoa, että jos syrjäytymisen ajatellaan olevan vähän sama asia kuin tipahtaa johonkin rotkoon, niin ethän sä sieltä rotkon pohjalta pääse yksin ylös, vaan sä tarvitset sen, että joku tulee sieltä ylhäältä päin auttamaan ja antaa käden.